Hevosajokaluista elinkeino Ilmajoella ja Kurikassa

Nopankylään tuli 1700-luvun loppupuolella torppareita Nenättömänluoman varsille, jossa väki raivasi maata pelloksi. Hevonen oli n.1000 asukkaan kylässä kahta taloa lukuun ottamatta kaikissa. Lehmiä oli 1901 talouksissa keskimäärin 2,2 ,lampaita 3,8 ja sikoja vain nimeksi. Maatalous ei riittänyt torpparikaudella elättämään torpparin perhettä koko vuotta.

"Hyvä koto kun leivän muualta hankkii" Iisakki Kuusisto.

1800-luvulla tervanpoltto toi tuntuvia ansioita mutta 1850 paikkeilla sen tuotanto väheni ja 1880 loppui kokonaan menekin vähentyessä. Samoihin aikoihin loppui ansiolähteenä flankkujen sahaus käsisahalla. Sysien polttaminen ja potaskan valmistus loppui, koska talolliset alkoivat tukkimetsän arvon noustessa varjelemaan metsiään. Myös salpietaria valmistettiin jonkin verran. Tervanpolton lisäksi tehtiin tynnyreitä, korveita  ja monenmoista pienempää puuosaa.

"Puuastioiden valmistus jäi vähä noloompien miesten töiksi"

Rekiä Ilmajoella valmistettiin jo varhain, 1700-luvulta ja paljon aikaisemminkin. Varhaisilta ajoilta löytyy kauniisti muotoiltuja ja maalattuja kirkkorekiä ja myyntiä varten ajoneuvoja tehtiin Ilmajoella jo 1700-luvun lopulta alkaen.

Könninmestarin valmistama reki jossa on kangassärmi ja koristekuviota. Ilmajoen museo.

Maankuulut ja tarunomaiset Könnin sepät olivat hankkineet vuoteen 1823 mennessä mainetta tekemällä monen muun tuotteen ohella vaunuja ja kiesiä sekä rekiä.

Nopankylä oli etevien seppien kylä jossa rautaa muokattiin jo 1800-luvun alkupuolella veden voimalla. Luoman rannalla oli hiuluhuone ja siellä vesihiulu jota kosken voima pyöritti. Veden voimalla toimi isoo vasara, jonka jytinä kuului ympäri Nopankylää ja kauemmaksikin. Hamaripajan tärkein tuote oli fältti eli kääntöaura. Salomon Koskela oli tuonut mallin Lapväärtin fälttisepiltä. Nenättömänluoman yläjuoksulla Kalajaisissa oli mylly ja alempana juoksua sahalaitos, josta puutavaraa vietiin ulkomaita myöden. Veden voimalla pyöri myllyjä ja Viitalanojassa pärehöylä. Koivistonkylässä jauhettiin sähköä ja Klasilanmäellä lasiakin tehtiin.

Ajokalut olivat hyödyllisiä kulkuneuvoja joiden tarkoituksena oli ilmaista ja korostaa omistajien yhteiskunnallista asemaa ja toimeentuloa. Vanhassa maaseutu yhteiskunnassa tätä tehtävää täyttivät komea ja virkku hevonen sekä malliltaan että väreiltään muhkeat ajoneuvot. Ajokalujen kysyntä lisääntyi 1850 jälkeen nopeasti, koska kysyntä ja tarve levisi talonpoikien ja torppareiden säätyyn ja heitä oli paljon enemmän kuin herroja. Myös kirkkorekien valmistus helpottui teollisuuden pitkälle työstettyjen rautojen ansiosta ja työkalujen paranemisen vuoksi.

P. Virrankoski, Kärryseppiä ja Rekinikkareita. E. Tuomisto ja K. Kananoja, Viitalan asutushistoria

"Jo vanha Kisko-Sameli rakenteli lohnia, samoin Siltalan Juha poikineen. Lohna oli entisten isojenpalkehien isäntien ja jouttikeisipaappojen talvinen ajoneuvo, vanhaa lajia, komea reki, jonka kaarevien laitojen takaosa kohosi selkälaudan korkuiselle, ja viisto nenälauta päättyi anturakäyrien korkeaan noukkaan. Jouttikeisien värimestarit olivat lohnakkin maalanneet, raitoneet, ja koristelleet kukilla ja kukoonkuvilla.

Edesmenneet paapat ja isäpaapat ajelivat komiasti sekä kesällä että talvella. Kukat ja kukoonkuvat vilkkuivat korjasti - paapat ja mummat olivat mielissään.

Mutta sitten ruvettiin tekemään rekiä - sanottiin kirkkoreeksi -, jotka olivat vähän samanmallisia kuin lohnat, mutta laidat oli laitettu ohuesta laidasta karirespuiden ja välipattahien varaan, ja nenälaudan korokkeena oli käivärä särmi, särmin korvissa vaskiset knupit, Iisakki Tassin valamat - oli vielä siivet sivuilla. Isossa kirkkoreessä, jota vanhat vaarit nimittelivät myös lohnaksi, oli kutsinistuun ja vielä selkälaudan, perän, takana kapsäkin lauta.

Pienen kirkkoreen perä oli tavallisesti pyöreäkulmainen, eikä reki kaivannut kutsinistuinta enempää kuin kapsäkinlautaakaan. Ja näin kirkkoreestä tuli kärrymiesten kauppareki."

Samuli Paulaharju, Rintakyliä ja Larvamaita