Kärrymiehiä oltiin

1800- luvun alkupuolella Nenättömänluoman rannalla oli hiuluhuone ja siellä vesihiulu jota kosken voima pyöritti. Veden voimalla toimi isoo vasara, jonka jytinä kuului ympäri Nopankylää ja kauemmaksikin. Hamaripajan tärkein tuote oli fältti jonka mallin Salomon Koskela oli tuonut Lapväärtin fälttisepiltä.

Aikansa kutakin kun Könnillä työt päättyivät, niin maakunnassa se vasta alkoi. Könnillä koulunsa käyneet palasivat kyliinsä ja veivät mukanaan mestareilta saamaansa oppia, jatkaen heidän aloittamaansa työtä. Maakuntaan kehittyi erilaisia osaamiskeskuksia, josta näyttävimmän muodosti ajokalujen valmistus Ilmajoen ja Kurikan larvakylissä, Kampissa, Viitalassa ja Nopankylässä. Lisäksi Könnin takana, ajokalujen valmistusta jatkoi Kustaa Ujanen, joka oli suoraa jatkumoa sukunsa aloittamaan ajokalujen valmistukseen Könnillä.

Ajokalujen kysyntä lisääntyi 1850 jälkeen nopeasti talonpoikien säätyyn ja näitä oli paljon enemmän kuin ”papistoa, säätyläisiä ja herroja”.

Myöhemmässä vaiheessa ajokaluteollisuuden keskittymäksi tuli Kurikan kirkonkylä, jossa toimintaa aluksi harjoitti Kurikan ajokalukoulu ja Kurikan käsityöläisten osuuskassa.

”Nikkari" vuolemassa kärryn puuosia, etualalla luokan paininpuu. E-P Maakuntamuseo

”Oli mestareita ja maakareita kirvesepistä äimäseppiin asti. Oli vielä sellaisiakin, ettei muualla missään, jopa oikein kylämäärin. Pitkin larvamaita, Luomankyliltä alkaen kautta Kampinkylän ja Riitakorven, Viitalan ja Ekyhtinkorven, aina emäkirkon Koskelanloukolle ja Rehuperälle, jopa Kalajaasjärvelle kuului kärrymestarien suuri meno. Täällä oli kuulujen kärrymiesten paripeninkulmainen metsäperä, täällä kohta joka mies oli kärrymies – talvella myös rekimies.” Samuli Paulaharju

Könnin koulukuntaan kuuluneet ajokalujen tekijät olivat vanhan ajan miehiä. Uudempiin seppiin verrattuna, näiden työn jälki oli koreampaa, laadukkaampaa ja niissä on huomattavissa kruusauksia, kiemuroita ja pieniä yksityiskohtia. Könnin koulukuntaan kuuluneita seppiä olivat mm. Kurikkalainen Juha Siltala ja Jalasjärvinen Valentin Frikård. Myös Nopankylässä ajokaluja valmistaneet Nopan veljekset kuuluivat Könnin sukuun. Merkittävin vanhanajan seppä oli ”seppien seppä”, Oskari Fabiani Hanka. Myös piippu Oskariksi kutsuttu seppä, raudoitti ensimmäisen turunmallin ja jonka puusosat oli valmistanut Valentin Kuusisto. Kuten siihen aikaan oli, työ periytyi isältä pojille ja jokaisella kärrymiehellä tapasi vielä olla kylältä oppipoikia, jotka omaksuivat opettajansa ammatin. 1880-luvulla Turkulaista tekivät todenteolla Larvakylien kärrymestarit. Maattomista torppareista tuli yrittäjiä ja 1900-luvun alussa noin 700 asukkaan Nopankylä, sai elinkeinonsa

kokonaan ajokaluteollisuudesta ja oli Ilmajoen merkittävin käsityöläisyyden keskus.

Nopankylässä työskenteli parhaimpaan aikaan 20-30 ajokaluseppää, nikkareita oli 50-60 ja heidän lisäksi oli maalareita, toppareita, apupoikia ja myyntiinkin erikoistuneita. Pelkästään Teemun mäellä kuului kalkatus kahdestakymmenestä pajasta. Kärryteollisuus imussa syntyi Suomen ensimmäinen osuuskauppa Nopankylään, puoli vuotta myöhemmin perustettiin Suomen ensimmäinen osuuskassa Koskenkorvalle. Myös rautatien linjaus 1920-luvulla Kurikan läpi rannikolle, tehtiin voimallisen elinkeinon vaikutuksesta.

”Oli saatu hyvä kärryjenmalli, turkulaaset. Jaakkoo sai tehdä puita ja maalata, minkä ennätti. Joeli-seppä poikineen pouhuutti pajassansa ja pani rautoihin. Ostajia oli kyllä. Jo rupesivat toisetkin kylänmiehet kokastelemaan kärryjen teossa – siitähän taisi lähteä rahaa kuinka paljon hyvänsä. Viimmein oli pieni mettäkylä melkein kokonaan kärrymiesten kylä.” (SP)

Turunmallin myötä kasvoi melkoinen ammattikunta eri osaajia, joka talossa joku erikoistui tekemään eri työvaiheita. Oli nikkareita, seppiä, maalareita ja toppareita. Kärryteollisuudessa työnjako meni hyvin pitkälle ja se verkostoitui siten että nikkari teki korin puuosat, toinen nikkari erikoistui pyörien tekoon ja myi niitä toisille, puuosat raudoitti seppä, maalari maalasi kärryt ja toppari pehmusti istuimet.